lauantai 29. syyskuuta 2012

23. luku, jossa minua ei petetä


Sienten keräilyt jatkuvat (kohta koko blogi käsittelee pelkästään sieniä).  Viime viikolla olin metsälenkillä kera Karitan, Johannan sekä Hulin. Johanna kirjoittikin retkestä blogiinsa. Minulla oli sienikori mukana, ja retken puolivälissä Johanna esitti erikoisen performanssin jostakin, joka on muissa maailmoissa ja pyörii paikoillaan katsellen maahan. En ymmärtänyt ihan performanssia, ehkä siihen oli kätketty jokin syvällinen viesti?



En löytänyt tällä kertaa montakaan verihelttaseitikkiä, mutta sen sijaan löysin paljon muita seitikkejä, joiden otaksun olevan kaneli-, sahrami- sekä mahdollisesti tulihelttaseitikkejä (selaan täällä Sundströmin sienivärjäyskirjaa). Ja saattaapa mukana olla keltaseitikkejäkin. Tämä  sienien tunnistus on vielä aika alkutekijöissään, en yhtään ihmettele, mikseivät ammattivärjärit historian saatossa olleet lainkaan innostuneita sienistä.





Tällä hetkellä oma sienilajitteluni menee suunnilleen verihelttaseitikki vs. muuseitikki, eli lajittelen kaikki seitikit, jotka eivät ole verihelttoja, samaan osastoon. Mutta voih, miksi pitää odottaa kevääseen, haluaisin niin päästä kokeilemaan varsinkin muuseitikeistä saatavia värisävyjä. Pihalla on jo liian kylmä värjätä ja sisällä sieniä keitellessä saattaisi tulla vähän liian hyvä pössis.


Mutta onneksi sisällä voi värjätä (kunhan muistaa tuuletuksen ym. varotoimet) vielä aineksilla, joista ei tule ihan niin hyvä pössis. Keräsin nimittäin pensaistamme koristearonian marjoja ja värjäsin niillä, vaikka tiesinkin, että värinkestossa ei ole hurraamista. Puretuksena aluna ja lankana vaaleanruskeanharmaa Viking Vilma (75 % villaa, 25 % polyamidia). 


Värjäyksen jälkeen jätin langan jäähtymään liemeensä vuorokaudeksi ja huuhtelin sitten. Olin muiden blogeista lukenut, että aroniavärjätty lanka päästää huuhdeltaessa paljon väriä, ja ensimmäinen huuhteluvesi värjäytyikin kauniin syvänvioletiksi. Mutta toinen huuhteluvesi oli jo ihan kirkasta! Etikankin lisäsin huuhteluveteen vasta nähtyäni tämän kirkkaan tuloksen. Ajattelin kuitenkin, että minuahan ei petetä, ja huuhdeltuani ja pestyäni langan laitoin sen kuivumaan valkoisen pyyhkeen päälle. Langasta valui muutama violetti tippa pyyhkeelle, eli ei ollutkaan ihan niin väriäpäästämätöntä. Mutta saattaa olla, että värilliset tipat irtosivatkin kalalankaisista pasmalangoista, joihin väri ei tarttunut yhtä tiiviisti. 

Ensimmäisen liemen langasta tuli aika tympeänharmaata violettia (tietenkään värit eivät ole kaikkein leiskuvimmat, jos pohjaväri on vaaleanruskeanharmaa, mutta mukana olleet vaaleat näytelangat olivat yhtä piristäviä väriltään). Värjäsin myös jälkiliemellä, ja värit olivat paljon paremmat, kauniin sinertävät. Voi miksi nämä haalistuvat? Kuvassa ylinnä Vilma, sitten jälkiliemen Drops Fabel ja Gjestal Maija.

torstai 20. syyskuuta 2012

22. luku, jossa olen jäävi, ostelen kissalaukkuja ja kerään seitikkejä



Vieraillessani Lahdessa pääsin myös pitsi & palmikon kutsuvierasiltaan. Illassa oli oikein mukavaa, söimme herkkuja ja tutustuimme muihin vieraisiin, harmillisesti paikalla oli vain yksi neulekisälli minun lisäkseni. Havaitsin kaupan oikein mainioksi, vaikka taidankin olla vähän jäävi sanomaan mitään.

Kutsuvierasillassa nappasin mukaani harmaan ja valkoisen vyyhdin Pirtin kehräämön sukkalankaa (rav) sekä vihreän ja sinisävyisen kerän Sol Dégradéta (rav) (aikaisemmin olen ostanut sitä oranssisävyisenä). Kotimatkalla aloitin sukkalangasta pyörökoukkuamalla tossut turkkilaisella kantapäällä, niistä lisää myöhemmin.



Neulomiseen liittymättömistä ostoksista voisin mainita öhh, pari kissalaukkua. Pienemmän, käsilaukkukokoisen Anu löysi minulle kirpparilta. Hintaa oli 2,5 € ja laukku oli oikein hyväkuntoinen. Tilaakin oli mukavasti neuleprojektille. Ai höh, liittyihän tämäkin ostos neuleisiin!

Triosta Laukkuforumista mukaan halusi välttämättä tulla iso kissalaukku, kooltaan viikonloppuvierailu. Sen kokoista minulla ei vielä ollutkaan. Hinta päällisin puolin sama, pilkkua vain siirtää yhden numeron verran oikealle ;)


Viime aikoina olen käynyt ahkerasti sienimetsällä, sillä nyt on paljon verihelttaseitikkejä! Tai oli ainakin yhdessä paikassa. Menimme isän kanssa läheiseen metsään, ja kärjistettynä sain vain istua kannolle ja kauhoa ympäriltäni seitikkejä koriin. Sen sijaan isä, joka keräsi ruokasieniä, joutui tekemään laajan kierroksen ympäröivässä metsässä ja sai vain pienen saaliin. Seitikkejä tuli sillä kerralla melkein kaksi kiloa, mutta sen jälkeen ei ole tullut ihan yhtä hyviä saaliita, kenties siksi, että emme ole menneet samaan paikkaan uudelleen. Pakkaseen on mennyt osa ja osalla ehdin värjätä jo tuoreeltaan. Aion myös kuivata ainakin yhden satsin, sitähän muutenkin suositellaan verihelttaseitikille.

Tutkiskelin tässä kasvivärilankojeni varastoa suunnitelmissani eräs raidallinen huivi. Kasvivärjäysuranihan alkoi siten, että ostin koulun kurssia varten pari kerää tätä ja pari kerää tuota. Ja tietenkin eri paksuuksia. Ja aika lailla 100 % villaa. Nykyään olen sitä mieltä, että varmuuden vuoksi sukkalankaa sen olla pitää, niin että voi inspiraation iskiessä tehdä jotain kulutuksenkestävääkin. No, langoissani oli viitisen kerää Woolia, mutta värit olivat aneemisen tummia. Siispä päätin piristykseksi värjätä vielä kerän tai kaksi Woolia. Olen kyllä jo pitkään ollut sitä mieltä, että minähän en enää Woolia tms. osta, mutta nyt olin pakoitettu ostamaan kaksi kerää.

Toista kerää vyyhtiessäni huomasin, että tästä periaatteesta ei olisi kannattanut joustaa. Langassa oli silloin tällöin yksi säie katkennut ja kiertynyt langan ympärille syrtyksi. Mutta lankatehtaalla osataan laskea, sillä syrttyjä oli 4 kpl. Olikos se maaginen lukumäärä 5, että montako solmua/tms sai kerässä olla? Onneksi toinen kerä, vaikka olikin samaa erää, oli lähes syrtytön.

Käytin tällä kertaa vain verihelttaseitikin lakkeja, ja viimekeväiseen, jossa käytin sekä lakit että jalat, verrattuna totesinkin langan olevan ei ihan niin oranssia. Värjäsin myös jälkiliemellä, ja tulos oli samansuuntainen kuin viimekeväänäkin, langasta tuli tosi paljon vaaleampaa (kuvassa alempi vyyhti). Jos käyttäisin kuivattuja seitikkejä, mahtaisiko jälkiliemestä tulla silloin voimakkaampaa? Nähdessäni, millainen jälkiliemestä oli tulossa, tuumin että yök, ja onneksi käytin tähän sen syrttyisen Woolin. Mutta sitten huomasinkin, että sävy voisi sopia ihonväriksi. Uusimmassa Suuressa Käsityölehdessä on nimittäin Arnen & Carlosin neulottu nukke, josta pidin kovasti. En ole innostunut heppujen joulupalloista tai pääsiäismunista, mutta sen nuken voisin toteuttaa. Voisin tehdä siitä taas itselleni maskotin avattareksi. Egoistista?

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

21.luku, jota heikkohermoisten ei kannata lukea

Elokuun alussa matkasin Lahteen vastavierailulle Anun ja Lauran luo. Lahteen lähti mukanani eräs erittäin kaunis ja aistikas keramiikantyöni. Anu on nimittäin mukana heinolalaisen Elämyspuodin toiminnassa, ja luonani käydessään ihastui tekemääni pieneen rakukeramiikkavatiin. Elämyspuodissa on Ei mennyt kuin Strömsöössä -näyttely epäonnistuneista käsitöistä, ja minun vatini oli sinne juuri passeli.

Vatini syntyi yhdellä viimeisimmistä kursseistani Kankaanpään opistossa. Rakukeramiikassa normaaliin tapaan raakapoltetut saviesineet lasitetaan erityisillä rakulasitteilla. Esineet lasituspoltetaan, minkä jälkeen ne otetaan vielä hehkuvan kuumina uunista pois ja nostetaan suureen metalliastiaan esim. sahanpurujen tai paperisilpun joukkoon. Palava materiaali syttyy tässä vaiheessa tuleen, kansi laitetaan kiinni, ja annetaan esineiden savustua tovin. Sitten esineet nostetaan yksitellen pois ja kastetaan kylmään veteen tai lumeen. Suuret lämpötilanvaihtelut saavat lasitteen halkeilemaan kauniisti ja savu tummentaa kaikki lasittamattomat pinnat mustiksi.

Tämä vati meni kuin Strömsössä.


Näin se meni silloin, kun se meni kuin Strömsössä: Käyttämäni tekniikka poikkesi hieman tavallisesta rakulasituksesta, sillä en lasittanut esinettäni lainkaan, laitoin sen vain muiden esineiden mukana lasituspolttoon kuumentumaan. Vatini otettiin pois ja nostettiin sivuun. Vadin ollessa vielä tulikuuma heittelin sen päälle omia hiuksiani, jotka paloivat pois jättäen jälkeensä savujäljen (samassa tekniikassa on perinteisesti käytetty myös hevosen jouhia ja heiniä). Jäljistä tuli kauniit särökuviot.




Tämä vati ei mennyt kuin Strömsössä.


Näin se meni silloin, kun se ei mennyt kuin Strömsössä: Samassa uunissa oli myös luokkalaiseni isohko työ, jonka hän oli lasittanut paksulti punaisella lasitteella (punaista täytyi laittaa paksulti, sillä muuten siitä ei olisi tullut lainkaan punaista). Punainen työ kuitenkin räjähti kesken lasituspolton, levittäen lasitteensa kaikkialle uuniin (sitä sattuu aina silloin tällöin). Kun vatini otettiin pois ja nostettiin sivuun, siihen roiskunut punainen lasite oli joko läpinäkyvää tai valkoista, joten en osannut lainkaan arvata seurauksia. Jatkoin vain normaaliin tapaan lisäämällä hiuksiani ja jätin vadin jäähtymään. Yllätys oli suuri, kun seuraavan kerran katsoessani vatiani huomasinkin sen esittävän aukileikattua kalloa! Tiedättehän, kuinka CSI:ssä ruumiinavauksen yhteydessä patologi leikkaa kallon yläosan pois ja nostaa aivot ulos? Vatini tuo mieleen kallon sisäpinnan! Nami nami!





Samassa uunissa oli mukana myös luokkakaverieni Pian sika ja Einin sinivalkoinen kulho. Etenkin sika on varsin makaaberi.


Lehtijuttu näyttelystä.

Oikealla oleva kuva on minun ottamani, muut
ovat Anun.